Katoava maa on erään avioliiton tarina. Se on tarina Helenasta ja Aarnesta, ikääntyvästä avioparista, jonka elämään on saapunut kutsumaton vieras, Alzheimer.
Turun Kaupunginteatterin uutuusnäytelmä Katoava maa on puhutteleva näytelmä muistamisesta ja unohtamisesta. Aihe on erittäin ajankohtainen.
Suomessa muistisairaita ihmisiä on arviolta 193 000.
Suomessa muistisairaita ihmisiä on arviolta 193 000.
Heistä 100 000 sairastaa lievää muistisairautta ja 93 000 keskivaikeaa tai vaikeaa muistisairautta.
Katoava maa on kaunis, koskettava ja kolhuinenkin kuvaus pitkästä avioliitosta. Rakkaustarinan lisäksi tarinan keskiössä on muistisairaus ja miten se vaikuttaa parisuhteeseen.
Näytelmässä on kaksi eri-ikäistä Helenaa, Helena nuorena ja vanhana. Nuorta Helenaa näyttelee Miila Virtanen ja Helenaa vanhana näyttelee Marja-Leena Kouki. Ja näytelmässä on myös kaksi eri-ikäistä Aarnea, nuori Aarne on Joonas Snellman ja vanhaa Aarnea näyttelee Juha Muje.
Näytelmässä on kaunis äänimaailma - meren vaimea pauhu on taustana kun etsitään ratkaisua muistamisen ja unohtamisen arvoitukseen. Helena on muistisairauden kanssa kamppaileva rouva. Hän vertaa muistiaan saareen, jota ympäröi unohduksen valtameri. Eikä maininkien pauheessa vain maa katoa - muistikin katoaa. Ajatus on kaunis ja surullinen. Helenan mielialat vaihtelevat, kuten myös muistamisen tasot.
Aarne ja Helena elävät yhdessä vanhuuttaan. Mutta näytelmän oivaltavuus on siinä, että me näemme Aarnen ja Helenan myös elävän nuoruuttaan ja varhaista keski-ikäänsä näyttämöllä. Katoava maa saattaa henkilöhahmot yhteen ja lomittumaan ja puhumaan myös toisilleen. Näin syntyy vuoropuhelua elämän eri ajanjaksoilta. Nuoruus ja varsinkin puolison tapaaminen ovat Helenalla hyvin mielessä, nykyaika tuntuu katoavan mielestä nopeammin. Kokonaisuus on nerokkaasti koottu.
Ohjaaja ja näytelmäkirjailija Satu Rasila sanoo esitteessä näin: "Helena ja Aarne veivät minut oman elämänkatsomukseni äärelle. Ajattelen, että ikuisuus on kätketty ihmismuistiin. Me elämme kuolemamme jälkeen läheistemme muistoissa. Niin kauan kuin joku muistaa meidät, me olemme olemassa. Tämä tekee muistisairaudesta niin tuskallisen. Kun muistisairas ei enää tunnista läheisiään, hän kadottaa heidät lopullisesti." Rasila jatkaa: "Mistä katoamisen kipuun voisi löytää ymmärrystä tai lohtua? Helenan ja Aarnen mukaan ne löytyvät elämästä itsestään: rakkaudesta naurusta, riidoista, sovinnoista, kaipauksesta eli elämästä, jota olemme eläneet."
Aarne ja Helena elävät yhdessä vanhuuttaan. Mutta näytelmän oivaltavuus on siinä, että me näemme Aarnen ja Helenan myös elävän nuoruuttaan ja varhaista keski-ikäänsä näyttämöllä. Katoava maa saattaa henkilöhahmot yhteen ja lomittumaan ja puhumaan myös toisilleen. Näin syntyy vuoropuhelua elämän eri ajanjaksoilta. Nuoruus ja varsinkin puolison tapaaminen ovat Helenalla hyvin mielessä, nykyaika tuntuu katoavan mielestä nopeammin. Kokonaisuus on nerokkaasti koottu.
Ohjaaja ja näytelmäkirjailija Satu Rasila sanoo esitteessä näin: "Helena ja Aarne veivät minut oman elämänkatsomukseni äärelle. Ajattelen, että ikuisuus on kätketty ihmismuistiin. Me elämme kuolemamme jälkeen läheistemme muistoissa. Niin kauan kuin joku muistaa meidät, me olemme olemassa. Tämä tekee muistisairaudesta niin tuskallisen. Kun muistisairas ei enää tunnista läheisiään, hän kadottaa heidät lopullisesti." Rasila jatkaa: "Mistä katoamisen kipuun voisi löytää ymmärrystä tai lohtua? Helenan ja Aarnen mukaan ne löytyvät elämästä itsestään: rakkaudesta naurusta, riidoista, sovinnoista, kaipauksesta eli elämästä, jota olemme eläneet."
Oli mielenkiintoista seurata nuoren Helenan tekemistä näyttämöllä. Huomaa, että Miila Virtanen on harjoitellut Marja-Leena Koukin liikkeitä, asentoja ja hengitystä, hän on kuin Helena nuorena. Miilan näytteleminen on nuoruuden raikasta. Ja myös Joonas Snellman onnistuu hyvin roolissaan nuorena opettaja -Aarnena.
Ja näyttelijäkonkarit Marja-Leena Kouki Helenana ja Juha Muje Aarnena ovat vakuuttavia rooleissaan. He eivät näyttele, he ovat Helena ja Aarne. Tällaisia ovat ihmiset oikeassa elämässä kaikkine ominaisuuksineen sekä iloineen ja suruineen. Helena ja Aarne liikkuvat näytelmässä ihmismielen hauraimmilla ja haavoittuvimmilla pinnoilla. Heissä on hellyyttä, mutta he osaavat myös ottaa toisistaan mittaa. Ja vaikka Katoavassa maassa on isoja ja raskaita aiheita, siinä on myös huumoria.
Satu Rasilan kirjoittama näytelmä on kaunis, haikea ja surumielinen. Menneisyyden rankkoja asioitakin käsitellään, jolloin tulee pala kurkkuun. Mutta mukana on myös huumorin pilkahduksia ja arjen ilon hetkiä. Ja voi, miten hellästi Aarne hoitaakaan puolisoaan ja tästä välittää. Aarne elää toteen myötä- ja vastamäen lupaukset.
Satu Rasilan kirjoittama näytelmä on kaunis, haikea ja surumielinen. Menneisyyden rankkoja asioitakin käsitellään, jolloin tulee pala kurkkuun. Mutta mukana on myös huumorin pilkahduksia ja arjen ilon hetkiä. Ja voi, miten hellästi Aarne hoitaakaan puolisoaan ja tästä välittää. Aarne elää toteen myötä- ja vastamäen lupaukset.
Olen aina pitänyt Juha Mujeen äänestä. Ja Aarnen monologi toisessa näytöksessä päästää hänen äänensä oikeuksiinsa. Aarne luo sanoillaan kuvan lapsuuden autioituvasta talosta ja pirtin tyhjistä seinistä. Samoin reagoi myös ihmismielen tyhjenevä tupa, kun vanhuus väistämättömästi koittaa.
 |
| Vanha ja nuori Helena sekä vanha ja nuori Aarne arkivaatteissaan. Pukuluonnokset Heidi Wikar. |
Turkulainen pukusuunnittelija ja lavastaja Heidi Wikar'in herkkä kädenjälki näkyy lavalla. Pelkistetty ja kaunis värisuunnittelu antaa kauniit kehykset näytelmälle. Heidi Wikar on maalannut käsin kankaat ja lavastuksen tekstiilit. Omenapuun elinkaari on teemana puvustuksessa: Helena pukeutuu nuppuihin olleessaan raskaana. Varhaiskeski-iässä leningissä kukkivat omenankukat kauneimmillaan. Ja kun Alzheimerin tauti alkaa viedä Helenan muistoja, kukatkin ovat jo ylikukkineita.
Teksti ja ohjaus on Satu Rasilan. Hän kirjoitti Katoava maa -näytelmän vuonna 2010 ja draama on kiertänyt ympäri Suomea. Nyt näytelmä nähdään ensimmäistä kertaa Turussa ja myös ensimmäistä kertaa Rasilan omana ohjauksena. "Mitä minä muistan, kun muistan sinut?" Satu Rasilan sanoin: "Muistamisessa on kysymys rakkaudesta, ja rakkaudessa on viime kädessä kysymys luopumisesta."
Olen mielissäni, kun ihanat (eläkkeellä olevat) näyttelijät Juha Muje ja Marja-Leena Kouki ovat palanneet taas Turun Kaupunginteatteriin. Enkä ole ainoa. Katsomani näytöksen lopussa ei aplodeista ollut tulla loppua, yleisö taputti seisaaltaan. Ja kukkia sateli ihailijoilta.
Kuvat: Otto-Ville Väätäinen
Valosuunnittelu: Petri Suominen
Äänisuunnittelu: Tuomas Rissanen
Olen mielissäni, kun ihanat (eläkkeellä olevat) näyttelijät Juha Muje ja Marja-Leena Kouki ovat palanneet taas Turun Kaupunginteatteriin. Enkä ole ainoa. Katsomani näytöksen lopussa ei aplodeista ollut tulla loppua, yleisö taputti seisaaltaan. Ja kukkia sateli ihailijoilta.
Mukaellen Satu Rasilan sanoja: Ei mikään muistoistamme katoa, vaikka unohtuukin.
Muistojen kautta olemme toisissamme kiinni.
Olin esityksen jälkeen liikuttunut ja näytelmä oli pitkään ajatuksissani.
- Tuula
Turun Kaupunginteatterin ohjelmisto löytyy TÄÄLTÄ
Kuvat: Otto-Ville Väätäinen
Valosuunnittelu: Petri Suominen
Äänisuunnittelu: Tuomas Rissanen
Olen nähnyt esityksen kutsuvieraslipulla
Tuula's life -blogia voit seurata myös Facebookin, Instagramin, Pinterestin, Twitterin ja Bloglovinin kautta
