Irish dance in my life

Tanssi ja musiikki ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Nuorempana harrastin pienesti jopa kilpatanssia. Ei tullut tästä tytöstä kilpatanssijaa, mutta tanssin ilo jäi kuitenkin sydämeeni. Ja  se on johtanut hauskoihin sattumiin elämässäni.

Irlannissa (kauan sitten) asuessani, totta kai menin myös Irlantilaisen tanssin eli Irish dancen tunneille. Irkkutanssi on tosi vaikeaa, ja ehkä perusaskeleet jotenkin hanskaan. Kun Meryl Streep James Liptonin ohjelmassa esitti irkkutanssia, niin huomasin, että olen suurin piirtein samalla tasolla Merylin kanssa noissa tanssikuvioissa. Meryl Streep'hän opetteli irkkutanssia elokuvansa Dancing at Lughnasa  - tanssikohtaukseen.

Muistattehan vielä Riverdancen, tuon upean irlantilaisen tanssiryhmän, joka vuonna 1994 nousi maailmanmaineeseen Euroviisuissa Dublinissa, kun ryhmä esiintyi siellä väliaikashowssa. Riverdance-esityksestä ja ryhmän luojasta Michael Flatley'stä (Lord of the Dance) tuli hetkessä ilmiö ympäri maailman.

Näin upeasti tanssii Lotta Virkkunen (kuva Lotan Facebook-sivulta)

Tästä onkin helppoa hypähtää ystävääni Lotta Virkkuseen. Suomalaiseen, lahjakkaaseen, nuoreen naiseen, joka tekee uraansa Irlannissa, maassa, jossa ihmiset ovat todella musiikillisesti lahjakkaita. Lotta on kertonut Irlannin musiikkimaailmasta mm. näin: "Se, että osaat soittaa instrumenttia, ja olet vieläpä tosi hyvä, ja vieläpä rokkaat lavalla ja kirjoitat omia mahtavia biisejä, ei ole mitenkään tavatonta täällä. Lähinnä se on arkipäivää."

Lotta on musiikkipedagogi, hän on valmistunut Sibelius-Akatemiasta. Hänen instrumenttejaan ovat viulu, barokkiviulu, alttoviulu, laulu ja hän säveltää ja sovittaa myös omaa musiikkia. Ja kaiken lisäksi Lotta tanssii ja opettaa irlantilaista tanssia. Ja Irlannissa tämä on arkipäivää!

Lotan kuva hänen fb-sivuiltaan

Ja mitä Lotan uralle tänään Irlannissa kuuluu?

Lotta valittiin tämän vuoden alussa auditoinnin jälkeen viulustiksi Women of Ireland -showhun. Tämä WOI-show kiersi Amerikkaa keväällä. Eikä se mikään pieni kiertue ollutkaan. WOI-show esiintyi näissä paikoissa: New Orleans, Florida, Etelävaltiot, New Jersey, Arizona, New Mexico, Kalifornia, San Fransisco, Mild West ja Rocky Mountains. 
Katso hieno linkki: Women of Ireland USA tour

Tämä WOI-show lähtee lähiaikoina myös Keski-Eurooppaa kiertämään. Kahden viikon kiertue on edessä. WOI esiintyy Saksassa, Italiassa ja Sveitsissä. Onnea WOI ja Lotta!

On  hienoa seurata lahjakkaan Lotan uraa. Paljon taitoa, sisukkuutta ja kunnianhimoa vaaditaan, että maailmalla menestyy. Ja Lotalla nuo kaikki taidot on!
Toivotaan, että Women of Ireland-show saataisiin tänne Suomeenkin.

Tanssi ja musiikki ovat rajaton riemu!

Orvokki  lähetti minulle hienon linkin - hän esittelee tanssiblogissaan Irish Dancea.
Kannattaa katsoa:  Villit askeleet / Irish dance


Ihanaa viikonloppua kaikille - vaikka tanssiaskelin!
** Tuula

SHARE:

irkkutanssi, Irlanti, lifestyle, musiikki, tanssi

My home and 80's

Minua on joskus edellisessä blogissani pyydetty kertomaan kotini sisustuksesta. Ihan kiva ja mielenkiintoinen pyyntö, kun en itseäni oikein sisustajaksi miellä. Ja minua vähän jännittää näyttää tätä aikojen saatossa muodostunutta kodin kokonaisuutta.

Mutta uudessa blogissani käyvät uudet tuulet, ja tartun haasteeseen. Lähestyn tätä juttua 1980-luvun kautta. Monet huonekalut täällä kotonamme ovat 80-luvulta, ne ovat siirtyneet muutoissa mukana ja sijoittuneet aina tuleviin koteihin - välillä paremmin ja välillä huonommin.

No, joudun heti pyörtämään sanojani, olihan minulla 1980-luvulla pieni sisustuskärpäsen purema. Olin ihastunut italialaiseen mustavalkoiseen värimaailmaan ja metallisiin yksityiskohtiin. Pienillä rahoillani yritin silloin jäljitellä suuren maailman trendejä. Vaikka ei silloin trendeistä puhuttu, silloin puhuttiin muodista. Sieltä on peräisin osa kotimme "ilmettä". 

Tämän kuvan olen ottanut lokakuun alussa, kun sain valkoisia ruusuja. Kuvassa ikkunan edessä näkyy tuo valkoinen 80-luvun pyörillä liikuteltava pöytä. Olin jossakin vaiheessa jo sitä heittämässä pois. Vaan hyvä etten heittänyt, se sopii hyvin nykyisen kodin ikkunoitten eteen, koska se avoimena jättää näköalan vapaaksi. 

Ja lisää ajankuvaa. Sohvapöytä on aito 80-luvun edustaja lasikannella ja metallisine putkijalkoineen. Se taitaa olla aito kasarihuonekalu. 

Kiikkustuolikin on samaa vuosikymmentä, se on perintöhuonekalu. 

Jossakin vaiheessa olin muuttamassa kotiani Aalto-kodiksi, mutta ei siitä tullut mitään, kun en millään raaskinut luopua noista lasi- ja metallijutuista. Vaan tarjoilupöytä jäi pehmentämään tätä metallimaailmaa.

Ja vielä yksi aikalainen - metalliputkinen kirjahylly. Tämäkin hylly  on ollut  "hävittämisuhan"  alla. Nyt olen tyytyväinen, että hylly säilytettiin. Sen keveys miellyttää. Nyt vain hyllyyn on kertynyt liian paljon tavaraa. Se pitäisi järjestää uudelleen. Ehkä jouluksi.

Tämä oli minulle uusi ja erilainen aihe - sisustusjuttuja. Nyt on kahvikupposen aika! Nämä suklaakonvehdit ovat käsintehtyjä. Tunnetteko te jo suklaapuoti Chjokon - Klik? 

Ja kuvista vielä. En ole ottanut kuvia tänään, mutta lokakuussa otettuja kuvat ovat, ja osa kännykkäkuvia.  "Latergram" - niin kuin instamaailmassa sanotaan. 

Haluan kiittää teitä kaikkia kannustavista viesteistä uudelle blogilleni, ne ovat todella ilahduttaneet minua. KIITOS! Vielä on aikaa osallistua avajaisarvontaan 10.11. asti - Turku, Färityskirja aikuisil / odottaa voittajiaan - Klik

Toivotan teille kaunista ja mukavaa lokakuun viimeistä viikkoa! 

**  Tuula 

SHARE:

koti. sisustus, lifestyle, mustavalkoinen

Starlight Blogger Award - tunnustus ja haaste

Olen saanut hienon Starlight Blogger Award - tunnustuksen ja haasteen kahdelta ihailemaltani bloggaajalta, toinen on  ihastuttava Lady, joka kirjoittaa lämpimiä ja elämänmakuisia ajatuksiaan blogissaan LadyoftheMess ja toinen on viehättävä Kristiina, joka tuo merellisiä tuulahduksia Ahvenanmaalta blogissaan Meidän mökki ja kaupunkikoti 

Molemmissa haasteissa oli samat kysymykset.

Saarimökin syksyistä luontoa

Olen aloittanut uuden (toisen) blogini pari viikkoa sitten. Iloisena yllätyksenä minulle on sadellut monta haastetta ikään kuin toivottamassa minut tervetulleeksi tänne uusine "kasvoineni".

Haasteet ovat mielenkiintoisia, monissa niistä joutuu pistämään itsensä likoon kiperien kysymysten kanssa. Itse viihdyn muitten vastausten parissa, niissä kun näkee useasti pintaa syvemmälle bloggaajan ajatusmaailmaan. 

Ja nyt Ladyn ja Kristiinan haasteisiin. Kiitokseni teille! Nämä eivät todellakaan olleet mitään peace of cake-juttuja, vaikeita asioita kysyitte. 

1. Mistä olet kiitollinen juuri nyt?

Terveys on asia, jota todella arvostan. Se on iso kiitollisuuden aihe. 

Terveys ei ole itsestäänselvyys jokaiselle.  

Istun parhaillaan saarimökin pöydän ääressä. Ulkona on sysimustaa, ei näy katulamppujen kajoa. Kun aamu koittaa, mereltä nousee usva, se on jotenkin mystistä. Kirjoitan tätä kännykällä. Täällä toimii 4G-verkko mainiosti. Olen kiitollinen ympäröivästä luonnosta ja ...nykyajan tekniikasta. 

2. Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi, jos pystyisit?

Kun nyt katselen elämääni taaksepäin, niin tuntuu, että monet asiat ovat loksahtaneet juuri oikeisiin uomiinsa. Mutta matkan varrella ei elämä kuitenkaan ole ollut aina helppoa, sen muutama siellä ruudun takana tietääkin. Ja elämän tapahtumaketjussa on toki ollut asioita, joita haluaisin muuttaa, mutta se ei ole mahdollista, joten annan esiripun laskeutua niiden asioiden eteen.

Elämä on tässä ja nyt. 

3. Mikä sinun mielestäsi on elämän tarkoitus? 

Ensin pohdin sanoja ilo ja onnellisuus. Ne ovat tavoite varmasti meille jokaiselle elämässä.

Mutta elämän tarkoitus? 

Minua on aina kiinnostanut toinen maailmansota ja sen myötä juutalaisvainot. Miten nämä ihmiset jotka jäivät eloon sieltä kuolemanleireiltä, pysyivät järjissään kaiken kokemansa jälkeen. Ja miten elämä jaksoi kantaa heitä niissä olosuhteissa kun ympärillä oli vain kuolemaa ja kauhua. Nämä leireiltä selvinneet ihmiset ovat kertoneet, että he keskustelivat keskenään kirjoista, musiikista, taiteesta, runoista - kauniista asioista. Jos he eivät olisi näin tehneet, heillä olisi mieli järkkynyt. 

Me täällä rauhan olosuhteissakin joudumme kohtaamaan elämässämme surua, epätoivoa, sairautta, työttömyyttä, erilaisia menetyksiä...  monia vaikeita asioita. 

Kaikkien koettelemusten keskellä, kun pystyy säilyttämään mielenrauhan, niin se kantaa elämässä. Kysymys on todella suuri ja filosofinen, ja siihen löytyy monta totuutta. Tässä minun subjektiivinen näkemykseni. Elämän tarkoitus tai tavoite on mielenrauhan säilyttäminen.

Haasteeni ja tunnustukseni lähtee kahdelle pisimpään blogimatkaa kanssani kulkeneelle:

  Haaveena hyvä kuva - blogin Katinkalle, joka ottaa upeita kuvia ja jonka saaristokertomuksia on mielenkiintoista lukea.

Tuulta ja tyrskyjä - blogin Anskulle, joka on elämän pohdiskelija ja jolle meri on myös
rakas elementti, se näkyy hänen kuvistaan.

En vaihda kysymyksiä. Mielelläni lukisin teidän vastauksenne näihin samoihin kysymyksiin.


1. Mistä olet kiitollinen juuri nyt?

2. Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi, jos pystyisit?

3. Mikä sinun mielestäsi on elämän tarkoitus?

Ja niin kuin minut haastanut Lady sanoisi: "No stress at all".


Tähän loppuun sopii hyvin lempilainaukseni:
Elämän suurin onni ja runsain voitto on iloinen ja hyvä mieli.

 - J.W. von Goethe

Hyvää mieltä kaikille t. Tuula

SHARE:

ajatuksia, elämä, kiitollisuus, oma elämä

Miksi minä bloggaan?

Miksi keski-ikäinen nainen bloggaa? 

Tämä kysymys on noussut viime aikoina puheenaiheeksi. Anna-lehti (nro 41) nosti mainiolla artikkelillaan aiheen esille. Lehdessä rohkeat lifestylebloggaajat  Maiju ja  Tiia 

 (nimistä pääsee heidän blogeihinsa) 

pohtivat hauskasti ja mielenkiintoisesti tätä kysymystä.

Ja tyylikäs muotibloggaaja, Tuulanneli blogissaan vastaa myös kyseiseen kysymykseen.

Kun aloitin bloggaamisen pari vuotta sitten (vanhassa blogissani: Tuulian tarinoita), niin sain jänniä kommentteja tutuiltani. Yksi ystävistäni kysyi, miten sinä uskallat? Ajattelin silloin, että jos en nyt, niin milloin sitten. Ja jos tässä tulee ihan naurunalaiseksi heittäydyttyä, niin onko sillä niin väliä. Kyllä maailmaan hymyä mahtuu. Tosin aika varovasti aloitin bloggaamisen kertomalla tarinoita - mielelläni saaristoon, matkailuun ja historiaan liittyviä tarinoita. En kovinkaan paljon rohjennut itsestäni kertoa. Mutta kun kirjoittamisesta tykkään, niin tämä oli oiva kanava kertoa asioita, joista itse piti tai asioita, joita piti tärkeinä. Ja mukavampi tänne oli kirjoittaa kuin kirjoituspöydän laatikkoon. Aluksi en oikeastaan miettinyt sitä, miksi bloggaan, kirjoittaminen ja kuvien yhdistäminen tuntui vain niin kivalta puuhalta. Ja kun kirjoittaa, niin samalla pysyy kirjoitustaitokin tallella.

Ja yllättäen blogiini alkoi tulla lukijoitakin. Silloin tajusin sen, että vastavuoroisuus on kyllä se bloggaamisen ydin. Ilolla otin vastaan jokaisen lukijan. Muistan kun ensimmäisen kerran julkaisin omat kasvoni, minua jännitti ihan hirveästi. Onko tämä nyt sopivaa, että tämän ikäinen ihminen täällä postailee ja kuviaan esittelee? Vanhan ajan kasvatti kun olen. Mutta silloin kun uskaltaa paljastaa itsestään enemmän, niin lukijatkin pitävät, sen olen huomannut.

Vanha blogini oli pieni, vajaa sata kirjautunutta lukijaa. Anonyymeja lukijoita olikin sitten jo enemmän, sen sain huomata yllättävistä yhteydenotoista. Blogini tarinoista löydettiin mieheni pojantytär, pieni, punatukkainen Saga-tyttö vaatevalmistaja Reiman talvikuvastoon. Ja televisio-ohjelmaan Katastrofin anatomia, pyydettiin ystävääni Siniä mukaan. Kerroin yhdessä  blogijutussa Konginkankaan onnettomuudesta, jossa Sini oli ollut mukana. Hän kuitenkin kieltäytyi tv-ohjelmasta ymmärrettävistä syistä, hän ei jaksanut taas repiä niitä elämää järkyttäneitä tapahtumia auki.

Kuva Reima Oy:n talvikuvastosta

Pikkuinen Saga on meidän suvun mannekiini. Hänet bongattiin blogikertomuksestani Reima Oy:n  kuvauksiin:  Linkki . Oli hauskaa ja yllättävää nähdä tämä kuva julisteena

Stockmannin lastenvaateosastolla.

Tämä kertoo, että blogeja lukevat monet yllättävät tahot. Se tekee omalta osaltaan bloggaamisesta mielenkiintoista.

En ole oma-aloitteisesti ryhtynyt hakemaan blogiini yhteistyökumppaneita, toki yhteen juttuun minua on pyydetty, mutta en ollut siihen silloin vielä valmis, pidin blogiani vielä liian "raakileena". Nykyään sekin alue on alkanut houkuttaa. Ja se olikin yksi syy, miksi blogini vaihtoi nimeään. "Tuula's life", sinne  saa mahdutettua monenmoista elämää. Lifestylebloggaaja täällä nostaa päätään.

Miksi minä bloggaan? Bloggaaminen on kuin  kirjeenvaihtoa. Jos aihe on kiinnostava, niin ihmiset lukevat ja moni vastaakin kommentillaan. Se on palkitsevaa ja antaa energiaa. Ja kommentit ilahduttavat minua aina. Olen saanut hienoja, riemastuttavia, empaattisia, asiantuntevia... monenlaisia kivoja kommentteja.

Ja blogin yhteisöllisyys on huikea juttu. Olen löytänyt bloggaajista ihastuttavia, eri-ikäisiä ihmisiä. Auttavia, kannustavia, empaattisia, vinkkejä antavia... joistakin bloggaajista on  tullut ystäviä, vaikka en heitä ole todellisessa elämässä tavannutkaan. Muutaman bloggaajan olen tavannut livenä, ja tapaamisten tunnelma on ollut uskomaton, kuin tapaisi vanhan tutun.

Vastakysymys, miksi minä en bloggaisi? Ikävuodet ovat antaneet elämääni väljyyttä. Jos pelkää epäonnistumisia, asioita voi jäädä kokematta, kuten bloggaaminenkin.

Lämmin kiitos kaikille blogini lukijoille! Olen iloinen, että olette mukana.

Koskaan aikaisemmin minulla ei ole ollut näin monta kuvaa itsestäni missään kirjoituksessa, tosi harvoin edes yhtä  kuvaa. Mutta nyt heittäydytään... 

 ** Tuula

Muistutan vielä blogini avajaisarvonnasta se löytyy  täältä  ja jatkuu 10.11. asti. 

SHARE:

ajatuksia, arvonta, bloggaaja, blogi, oma elämä, Reima

Kun saapuu syys - veneen nosto

Täällä iloinen veneennostaja kiittää kaikkia teitä lukijoita niin entisiä kuin myös uusia lukijoita, jotka olette tulleet tänne Tuulan elämään :) 

Avajaisarvontaan on tullut todella runsas määrä kilpailijoita, kiitos paljon. Arvonta jatkuu 10.11. asti. Tässä Linkki

Ja arvatkaas mitä, minulle on tullut peräti viisi haastetta. Samojakin. Voi toki olla, että haasteissa on erilaisia kysymyksiä, mutta palaan niihin pikkuhiljaa syysaskareitten jälkeen. Ja nyt veneennostoon...  

Silloin tietää syksyn tulleen, kun vene nostetaan ylös, näin sanovat veneilijät. Purjeveneen nosto kaikkine valmisteluineen on aikamoinen projekti. Se on monen päivän homma, siirtymisineen.

Purjeet irrotettiin kotisatamassa. Onnistuttiinkin kahdestaan kipparin kanssa aika näppärästi, eivät pudonneet purjeet veteen. Viikattiin ja vietiin saarimökkiin odottelemaan ensi kesää. 

Ja seuraavaksi ajettiin vene Rymättylän Ajolanrannan satamaan mastoa irrottamaan. Ajolanranta on iso venesatama, siellä on tarjota nosturit, ammattitaitoiset venemiehet ja muut vempaimet. 

Masto jäi talvehtimaan Ajolanrantaan ja me matkasimme seuramme telakalle Turkuun veneen nostoon. Toki Ajolanrantaan voi jättää myös koko veneen säilöön, mutta ainakin toistaiseksi käytämme seuran telakkaa.

Upeasta Ajolanrannasta ja sen historiasta olen kertonut edellisessä blogissani, jos saaristohistoria kiinnostaa, voit kurkata tästä -  Linkki   Ja te, jotka olette kauemmin blogiani seuranneet taidatte muistaakin,  että minulla on ripaus  saaristolaisverta suonissani :)

Ennen veneennostoa vielä tavaroitten ja patjojen raijaus peräkärryllä varastoon. 

Ja nosto voi alkaa. 

Traktori vei veneen paikalleen. Ja siellä vene  nyt omalla paikallaan odottelee  pressua.  Tänään neito saa vielä peittonsa. Sen jälkeen saa lunta tulla tupaan. Vaan toivottavasti ei vielä kuitenkaan.

Ja ilta ehti hämärtyä...

Ihmisen mieli on jännä. Keväällä nämä venehommat maistuvat, kun tietää, että kesä on tulossa ja ulappa kutsuu. Mutta syksyisin nämä nostohommat ja muut siihen liittyvät pyöritykset väsyttävät ja maistuvat pakkopullalta. Kippari ei kuitenkaan valittele, vaan jaksaa puurtaa öljynvaihtojen ja muitten talvisäilytykseen liittyvien asioitten parissa. Mutta voiton puolella ollaan.

Jaksamisia kaikille syysaskareitten parissa. Niitä riittää meillä ihmisillä, erilaisia.

Lempeitä  lokakuun päiviä! t. Tuula

SHARE:

Ajolanranta, arvonta, purjehdus, purjevene, Rymättylä, saaristo

Kolmas elämäni

Kuulostaa dramaattiselta otsikkoni... tiedä sitten tuosta dramaattisuudesta,
mutta muutoksista kerron.

Minä olen tämän vuoden keväästä asti ollut virallisesti eläkkeellä. Vapaaherrattareksi kutsun itseäni nykyään. Työurani on ollut pitkä ja mielenkiintoinen, ja sitä kesti melkein 42 vuotta. Tein työurani puhelin- ja tietoliikenteen parissa. Ja voin sanoa, että on ollut hienoa saada seurata jos ei ihan aitiopaikalta niin ainakin hyvältä penkkiriviltä näiden vuosien nopeaa ja varsinkin viime vuosien todella vauhdikasta kehitystä televiestinnän alalla.

Yli neljäkymmentä vuotta kuulostaa nykyisten pätkätöitten ja lyhyitten työsuhteitten aikana tosi pitkältä ajalta. Kyllä siinä ajassa ovat monet muutosten tuulet ja YT:t käyty. Mutta iso teleoperaattoriyritys on myös tarjonnut paljon mahdollisuuksia erilaisiin työtehtäviin, kun on vain uskaltanut hypätä uusiin juttuihin. Annan todella ison kiitoksen työnantajalleni, joka on aina tukenut kouluttautumista uusiin tehtäviin. Ja kun olen luonteeltani innostuva ja utelias kaikelle uudelle, niin minähän tartuin haasteisiin - asiakaspalvelusta käyttö-ja datakeskuksen kautta toimittamisen mielenkiintoiseen maailmaan. Tuo toimittaminen tarkoittaa koti- ja yritysasiakkaille erilaisten tietoliikenneyhteyksien "reitittämistä", jotta yhteydet toimivat - niin puhelin-, data- kuin mobiililiikennekin. Viimeiset vuodet toimin delivery managerina ja siinä mielessä pätkätöihinkin sain tuntumaa, kun rekrytoin erilaisiin projekteihin nuoria tietoliikenneosaajia  sekä monena kesänä kesätyöntekijöitä. Sekä näistä projektityöntekijöistä että kesätyöntekijöistä on aika moni saanut jatkaa samassa talossa. Ja siitä olen todella iloinen, on ollut ilo seurata heidän urakehitystään.

Viihdyin työssäni, ja viihdyn nyt eläkkeellä. Jos työuraani ajattelen, niin  tuntuu, että mikään ei jäänyt minulla kesken, enkä  tuntenut luopumisen tuskaa. Oli tullut aika antaa tilaa nuoremmille ja päästä itse nauttimaan tästä kolmannesta elämästä. Mukavia työkavereitani en enää näe niin useasti, mutta moni heistä on jossakin somen sopukoissa ja whatsappin ryhmissä, joten yhteydenpito on helppoa. 

Tuulia saarimökin laiturissa

  

 Tässä kohtaa on hyvä tehdä muitakin uudistuksia. 

Tuulian tarinoita-blogini vaihtaa nimeä, tuosta blogista kun ei tullut purjehtijan päiväkirjaa, no joiltain osin kylläkin, saaristosta ja kivoista  vierasvenesatamista tuli kirjoitettua. Ja kyllä Tuulian (veneemme) seikkailut edelleen jatkuvat, tosin ensi kesänä, silloin tämän uuden otsikon alla. Vaan Tuulia on minulle merkityksellinen nimi, josta kovasti pidän, mutta kutsumanimeni se ei ole.  Purjeveneemme on nimetty Tuuliaksi ja pikkuista taloammekin kutsun joskus leikilläni
nimellä Villa Tuulia.

Minun nimeni on Tuula, niin kuin moni teistä tietääkin. Jatkossa on helpompi yhdistää kasvot ja nimi.

Oli muuten hankala tehtävä keksiä nimi tälle uudelle blogille, sillä huomasin pyörittäväni nimiä, jotka jo olivat käytössä. Tämän tarinan otsikko johdatti minut tähän valintaan. Saanko esitellä,
 uusi blogini on nimeltään Tuula's life.

Sydämellisesti tervetuloa mukaan entiset kuin uudetkin lukijat. Toivottavasti löydämme toisemme. 

** Syysterveisin, Tuula

SHARE:

ajatuksia, elämä, oma elämä, purjehdus, Tuulia